Lapsellani on mieskaveri

Lapsellani on maailman paras kaveri ja se on ainakin nelkyt vuotta vanhempi kuin lapseni. Se ui, käy mäkkärissä, kiipeilee, rakentelee majoja ja osaa puhua mun lapselle. Kaveri, joka on minuakin vanhempi haluaa olla lapseni kaveri. Se on mieskaveri.

Tiedättekö sen tunteen, kun lapsi kertoo päiväkodista tullessa, että sen kaverit ei usko että sillä on isää? Mä tiedän. Silloin sydäntä kuristaa ja vatsassa kiertää ja silmissä kirvelee. Vakuutat, että lapsellasi on isä, joka rakastaa sitä yli kaiken, vaikka ei olekaan täällä ja mietit itseksesi, että siksikö se ei pidä yhteyttä.

Entä se tunne, kun mieskaveri on sitä vastassa leikkipuistossa ja lapsi kertoo tohkeissaan kavereille että ”mun miäskaveri vie mut uimaan ja sit me mennää mäkkii!”. Tulen muistamaan aina myös ylpeän ja onnellisen ilmeen lapseni kasvoilla. Joku muukin välittää niin paljon, että haluaa viettää aikaa hänen kanssaan! Se, että lapseni tietää kaverin pitävän lupauksen, on jo iso asia. Ei ole mitään väliä, kuinka usein he tapaavat, koska kaveri tulee ajallaan, kuten lupasi. Kaverit eivät koskaan petä lupausta. Paitsi vatsataudissa.

Joka joulu ja syntymäpäivä mieskaveri on muistanut lastani ja aina pikkukaveri on ihmeissään, että se mieskaveri haluaa antaa sille lahjan. Vaikka ei olla mitään sukua. Pikkukaverikin antaa lahjoja, joskus piirtää kuvia ja kerran vei leffaan katsomaan StarWarsia. Sain liput Pienperheyhdistykseltä ja kysyin, että kenet hän haluaa viedä leffaan. No, mieskaverin tietty, se leffa on miesten juttu.